Sain mun ensimmäisen puhelimen keväällä 2004. Se oli mummin vanha Nokia 5110. Ei todellakaan mitään uusinta mallia, sillä ei pystynyt muuta tekemään, kun soittamaan, tekstaamaan ja pelaamaan matopeliä, mutta silti se oli siistein juttu ikinä. Saadessani siinä oli tummansininen etukuori, mutta myöhemmin ostin siihen hopeanvärisen kuoren, jossa oli tribaalikuvio. Kellään mun kavereista ei ollu yhtä vanhanaikaista puhelinta, mutta ainakin mulla oli puhelin. Kaikilla ei ollut vielä tuohon aikaan kännykkää ollenkaan. Käyttääkö kukaan enää edes sanaa kännykkä?
Muistaakseni 5110 ei ollut mulla käytössä kovin kauaa, ehkä puolisen vuotta korkeintaan, ennen kuin vaihdon iskän vanhaan Siemens A50:seen. Vähän edellistä uudempi malli, tähän sai jopa tilattua logoja ja soittoääniä, niitä mitä löytyi lehtimainoksista. Takakuoreenkin jossain vaiheessa liimasin sellaisen tarran, jossa vilkkui valo sillon kuin puhelin soi. Tähän puhelimeen oli useammat kuoret: Tummansiniset hopeisilla/harmailla yksityiskohdilla, kokonaan hopeiset, sekä vaaleansiniset. Kaikista näistä hienoista jutuista huolimatta, kaikista mun puhelimista tästä oon tykännyt vähiten. Pelit oli ihan tyhmiä ja näytön valokin oli ruman oranssi.
En muista tarkkaa aikaa milloin vaihdoin seuraavaan, veikkaisin joskus vuoden 2005 aikana. Seuraavana vuorossa oli Nokia 3100. Tämäkin oli iskän vanha. Tää oli mun ensimmäinen värinäytöllinen puhelin. Tähänkin oli useammat kuoret, ainakin pinkit, siniset ja muistaakseni ehkä myös hopeiset. Tän puhelimen peleistä paras oli Bowling, muistan että täydet pisteet siinä sai helpoiten, kun siirsi palloa ensin kolme (tai kaksi, en oo ihan varma) askelta oikealle, ja sitten keskeltä painettiin niin nopeasti kuin pystyi, jotta voimakkuuden ja kierteen sai optimoitua.
Keväällä 2007 oli aika siirtyä seuraavaan puhelimeen, Nokia 6101:seen. Iskältä tämäkin. Tässä simpukkapuhelimessa oli mulle uutena juttuna kamera. Kovin hyvähän se ei ollut, ja muistia oli niin vähän, ettei kuvia sinne edes montaa mahtunut. Eikä niitä saanut edes mitenkään siirrettyä koneelle, kun ei ollut usb:tä, eikä edes bluetoothia. Tähän ei saanut vaihdettua kuoria, joten tuunasin tylsää mustaa ulkonäköä liimaamalla muutamia strasseja kynsilakalla. Tää puhelin oli mulla kauan käytössä; koko yläasteen ja vielä lukion ensimmäisen vuodenkin. Lopussa sarana oli jo niin löystynyt, ettei se pysynyt edes kiinni enää, ja kaiutinkin hajosi jotenkin, puhelin oli kuin se olisi ollut äänettömällä koko ajan.
Elokuussa 2011 elämääni tuli Nokia C6. Ostin sen ihan itse kesätyörahoilla. Tää oli mun ensimmäinen puhelin, mikä tuli mulle ihan uutena, tilasin sen Hobby Hallista. Kehitys edellisestä oli huima; oli kosketusnäyttö, netti, muistikorttipaikka, usb-liitäntä ja sivusta liukuva qwerty-näppäimistö. Toi näppäimistö oli ihan paras, vieläkin muistelen sitä lämmöllä. Tämä puhelin ei ollut edes kovin vanha, ennen kuin se alkoi tehdä kuolemaa. Näyttö meni ihan mustaksi ja puhelin jumiutui, jos liukunäppäimistön avasi. Onneksi sitä pystyi kuitenkin käyttämään ilman näppäimistökin; kosketusnäytöllä oli kyllä mahdollista kirjoittaa, vanhanaikaista numeronäppäimistöä käyttäen, joka oli kyllä jokseekin rasittavaa sen jälkeen kun oli jo tottunut qwertyyn. Tämä ja 6101 ovat olleet ainoita mun puhelimista, mitkä ovat oikeasti hajonneet edes osittain ennen eläkkeelle pääsyään.
Keväällä 2013 oli aika toivottaa tervetulleeksi Nokia Lumia 620. Symbian vaihtui Windowsiin, mutta merkki pysyi edelleen samana. Tähän sai ladattua kaikkia kivoja sovelluksia, mm. Whatsapp ja feikki-Instagram. Parasta oli kuitenkin ehkä kuvien automaattinen tallentuminen OneDriveen, jossa ne kuvat ovat vieläkin. Itse puhelin oli valkoinen, mutta suojakuoria tähän kertyi melkoinen kokoelma: parit valkoiset, siniset, vaaleanpunaiset, tummanharmaat, sekä etukannellinen kotelo. Valkoisethan ei kauaa valkoisina pysynyt, ja kerran yritin jopa pestä niitä pesukoneessa. Ei ollut hyvä idea, varsinkin kun samassa koneellisessa oli uusia mustia vaatteita.
Keväällä 2015 620:n 3,8:n tuuman näyttö alkoi tuntua pieneltä ja kameran laatu huonolta, joten kävin ostamassa Nokia Lumia 735:n. Tän ostin oranssilla takakannella, ihan vaan koska se oli ainoa väri joka oli tarjouksessa, mutta heti tilasin siihen kuitenkin valkoisen takakannen. Aika samanlainen kuin edeltäjänsäkin, erona ainoastaan koko ja kameran laatu. Sovellusvalikoimahan ei kovin hyvä Windowsilla ole, käytössä mulla oli lähinnä Whatsapp, Iltalehti, Sanakirja, Supersää ja bussilla matkustaessa Spotify. Kameran temppuilu aikoi loppu kohden hieman ärsyttää, sekä taka-, että etukamera tarkensi aina seinään, jos vain seinää oli yhtään näkyvissä. Ja kyseisellä puhelimellahan kameran tarkennusta ei voinut edes itse säätää, vaan näyttöä näpäyttämällä se otti heti kuvan. Lisäksi moniin kuviin ilmestyi pinkinhohtoinen reunus.
Pientä hairahdusta lukuunottamatta oon siis ollut aina Nokiatyttö. Aina viime viikkoon asti. Olin miettiny puhelimen vaihtoa jo jonkin aikaa, sillä kehno sovellusvalikoima alkoi kyllästyttää, ja olin varmaan ainoa ei-eläkkeellä oleva henkilö, jolla oli käytössä Nokian puhelin. Androidin kanssa en tule toimeen, en sitten yhtään, joten ei ihan hirveästi vaihtoehtoja ollut. Mulla on ollut iPad jo nelisen vuotta, joten iOS on käyttöjärjestelmänä tullut tutuksi. Toki siihen iPadiin ei ole saanut uusia käyttöjärjestelmäpäivityksiä yli vuoteen, joten olen mm. missannut monet uudet emojit. Vähän se on muutenkin alkanut jo takkuilla, eikä sovelluksia voi olla yhtä aikaa auki useampia.
Onnistuin hyödyntämään Gigantin Black Friday-tarjouksen, ja sain tilattua itselleni iPhone 7:n alennettuun hintaa. Alennuksesta huolimatta puhelimelle jäi hintaa melkein yhtä paljon, kuin kolmelle edelliselle puhelimelleni yhteensä. Olkoon se myös aikainen yhdistetty joulu- ja valmistujaislahja itselle (jos nyt edes joskus valmistun). Viikon ajan oon nyt sitä käyttänyt, ja täytyy kyllä myöntää, että alkuun teki parikin kertaa mieli vaihtaa vanhaan takaisin. Ensin ärsytti se, että Whatsapp-viestejä ei pysty siirtämään käyttöjärjestelmästä toiseen, sitten se, että Fonecta Caller ei hae kaikkien numerojen tietoja. Muina ärsyttävinä piirteinä voisi sanoa sen, että kameran suljinääntä ei saa erikseen asetuksista laitettua pois, eikä kuvat lataudu OneDriveen avaamatta sovellusta (tämä ei kyllä ollut mikään yllätys). Mutta kyllä uuteen puhelimeen on nyt jo alkanut tottua. Kivoina juttuina voisi sanoa, että kameran laatu on ihan kelpo, sovellus- ja emojivalikoimat ovat hyvät, ja sormenjälkitunnistautuminen on ihan paras.
Joku aika sitten kun vielä puhelimen vaihtoa suunnittelin, pelkäsin että iPhone 7:aan vaihdettaessa tuntuisi, että menisi kehityksessä taaksepäin, kun luin että uusimmassa iPhonessa olisi langaton lataus, eikä siinä ole fyysistä kotinäppäintä, sekä jossain puhuttiin myös näytön herättämisestä kaksoisnäpäytyksellä. Nuo kaikki kolme ominaisuutta oli jo mun 735:ssa. Ei se pelko kuitenkaan käynyt toteen, monet muut ominaisuudet korvasivat nuo, enkä sitä langatonta latausta edes koskaan kokeillut. Tuntuu kuin olisin tullut kivikaudelta nykyaikaan, ja olisin itsekin kuin uusi ihminen.
P.S. Oisin halunnu tähän postaukseen yhteiskuvan kaikista mun puhelimista, mutta ainoa minkä onnistuin löytämään vanhimmista, oli se hiivatin Siemens.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti